Eilen nukkumaan n. klo 3. Heräsin 10.40 soittoon. En ollut herännyt herätyskelloni ääneen, mikä on todella omituista.

Tänään on todella väsynyt, aikaansaamaton ja muutenkin huono olo. Haluaisin kuolla. Ei mitään suurempaa ahdistusta ollut, vaan tälläistä yleistä, epämääräistä kohinaa päänsisällä. Ei vaan oo mitään iloa. Ei mitään. Mikään ei oikeastaan tunnu miltään.

Tänään on ollut suhteellisen hyvä päivä. Koulussa jaksoin keskittyä tunnilla ja oikeastaan sain kerrottua eräälle vanhalle ystävälleni olotilasta, joka on piinannut minua nyt pari kuukautta. Olotila, joka on yhtäkkiä yllättänyt mut kuin alistetun petoeläimen, joka on kehittynyt piilossa hiljasti mutta varmasti, joka on saanut mut harkitsemaan niinkin epätoivoista tekoa kuin itsemurha. Isäni mukaan se on ollut tasaista elämänlaadun laskemista ja otin sen loukkauksena. Jopa hän piti elämääni säälittävänä. Kukaan perheenjäsenistäni ei tiedä asioiden varsinaista, todellista tilaa. Ajatuksiani, ahdistustani, masennustani. Elämäntapahtumien varjolla selitettyjen tilojen kautta on ollut ehkä helppo sanoa menevänsä psykologille, mutta siitä, miksi, ja mitä päässäni liikkuu, on heillä varmasti hyvin monenlaisia teorioita. Ensimmäinen ja todennäköisesti osuvin teoria on, että minulla on vain pieni aikuusiän kriisi ja että puhumalla asiat helpottuvat. Toinen teoria on, että minulla on jokin lievä masennustila, joka laukeaa puhumalla. Kolmas teoria, ja kaikista radikaalein muodossaan ja varmasti siitä syystä vähiten kannatusta saava on, että minulla on todellisia ongelmia, jotka eivät ratkea puhumalla. En ole saanut varsinaista diagnoosia vielä tai mitään, mutta ensikäynnillä psykiatrilla mulle ehdotettiin mielialalääkkeitä. Tai no, ei varsinaisesti. Tilanne oli jotenkin tämänkaltainen:

Psykiatri (noin 40-vuotias kuluneen näköinen mies, joka puhui nopeasti ja epäselvästi kirjakielellä lievällä murteen tuomalla twistillä, ehkä savon, harmaa ja epäedullisen kuvan itsestään antava): Mitä mieltä olet mielialalääkkeistä?
Minä (kauhistuneena, huvittuneena, yllättyneenä, caught off my guard): No, en varsinaisesti oo niitä vastaan, mutta en tiiä ... Ehkä pelottaa ne sivuvaikutukset.
Psykiatri selittää seuraavat viisi minuuttia mielialalääkkeiden vaikutuksesta.
Psykiatri: Haluatko, että kutsun äitisi paikalle ja puhun hänen kanssaan näistä lääkkeistä?
Minä: En, mielelläni kiitos, ei.
Psykiatri: Hyvä on, kunnioitan toivettasi.
Olen lähtemässä, kun hän antaa maksun (yksityinen) ja sanoo vielä lopuksi: Saanko puhua Jaanan (nimi muutettu) kanssa tästä asiasta? (Mies oli pari päivää viikossa töissä nuorisopsykiatrin klinikalla, jossa olen tavannut Jaanaa, erikoissairaanhoitajaa, noin vuoden päivät).
Minä: Kyllä joo, B-lausuntoa varten se olis lähettänyt mut jokatapauksessa psykiatrille.
Psykiatri: Selvä. Ehkä me tapaamme vielä, mies lisää salamyhkäisesti ja käännyn oven puoleen ja mumisen: -Joommhh...

Se oli kaikinpuolin epämukava ja ahdistava kokemus, tuo psykiatrin näkeminen. Mies oli iljettävän oloinen ja tiuskiva. En tiedä, olisiko hän tarjonnut minulle mielialalääkkeitä tuon yhden tapaamisen perusteella vai ei. Voiko niin edes tehdä? Ei hän tehnyt edes mitään diagnoosia. Kaikinpuolin ahdistavaa, varsinkin kun aluksi koko helvetin kokous alkaa sillä että hän kysyy, miksi olen siellä. Tunnen tarpeeksi syyllisyyttä olotilastani muutenkin, ja paskapää alkaa tiuskimaan multa heti syytä.

¤¤¤

Eilen olin yöllä pihalla yövaatteissani. Tälläisellä järjenhetkellä se tuntuu hassulta ajatukselta, mutta tiedän kyllä, mihin ahdistukseni pahimmillaan johtaa. Se on kiputila, jota ei voi sanoin kuvata. Fyysinen ja psyykkinen samaan aikaan. Makasin siellä tunnin ja tärisin. Nautin joka hetkestä. Kivusta sekä sisäisestä lämmöntunteesta keskiruumissani, veren kulkeutumisesta tärkeiden elinten ympärille ruuminlämmön ylläpitämiseksi, rajojeni testaamisesta. Mietin jopa hetken sitä vaihtoehtoa, että olisin jäänyt sinne makaamaan ja nukahtanut. Kuollut hypotermiaan. Siinä vaiheessa, kun tärinä loppui ja aloin tuntea, että päässä sumeni, säikähdin kuitenkin ja menin sisälle. 2 tuntia kesti että ruumis oli entisensä. Vitun pelkuri, ajattelin. Jos olen suunnittelut itsemurhaa tehtäväksi jossain vaiheessa kuitenkin, miksei nyt? En kai ole valmis. Prosessi on pitkä ja epävakaa johtuen omasta olostani. Juuri nyt esimerkiksi olo on lähestulkoon normaali, normaalimpi kuin päiviin. Jotenkin toivon, että tämä olisi nyt ohi. Että tältä tulen tuntemaan, ettei mitään masennusta olisi ollutkaan ikinä. Olen parantunut, hurraa! Totuus on usein vaikeampi käsite kuin uskotaan. Vaikeampi uskoa.

Olen kuunnellut aika paljon Clint Mansellia. Vedän siitä omat johtopäätökseni, mutta death is a road to awe ja together we will forever on mestariteoksia.

En tiedä, onko se osittain synkkyydestäni ja melankoliastani johtuvaa, vai pelkästään saamarin sairaan (ironisessa mielessä) persoonani, että pidän elokuvista, joihin sisältyy periaatteessa empaattisen henkilön itsemurha(yritys) ? The Royal Tenenbaums, Wilbur... Onko vika mun persoonassa, mun omassa mielessä ja yksinkertaisesti laiskuudessa ja saamattomuudessa, huomionhakuisuudessa, vai missä? Am I just making this all up? Voitko sä itse luoda mielenterveyshäiriön? Kysymyksiä, joita niin mielelläni esitän, olisi vitun kiva joskus saada vastauksia. Eikä koskaan mitään tule. Kaikki on aina samaa, kaikki on aina virtaa. Tajunnanvirtaa.

http://www.youtube.com/watch?v=IjpMIhK9ego  Together we will live forever

Nimeni ei ole tärkeä tämän blogin ylläpidon kannalta. Tämä blogi käsittelee elämää - sen kaikissa ilmenemismuodoissaan 18-vuotiaan silmin. Taistelusta melankoliaa ja synkkyyttä vastaan, erilaisia, ehkä jopa vaarallisia näkökulmia ja ajatuksia kuolemisesta ja ajan loppumisesta - mitä kaikkea kuoleminen voi sisältää ja miten sellaiseen vaihtoehtoon voi päätyä ? Masennusta, ahdistusta, päiviä jolloin menee paremmin, olotiloja jotka repivät sisältäpäin. Historiaa, päiväkirjaa, elämisen huumaa ja salaisuuksia. Koulupuolta, joka keskittyy 2:n lukiovuoden suorittamiseen. Tulevaisuutta? Enimmäkseen tämä on kuitenkin kertomukseni...elämisestä. Erinäisistä ajatuksistani. Ajatuksista, jotka voivat olla petollisia.

I do not fear death.
Tell me, my lady, what do you fear?
A cage.